tiistai, 4. marraskuu 2008
ahdistaa...
Tänään söin vaa kaks hedelmää, oon tosi ylpee itestäni. Meinasin tos äsken tappaa itteni... nyt pitäis siivota noi veret lattialta.. (kävin vaa´alla eikä näyttäny hyvält!!!)
maanantai, 3. marraskuu 2008
Ei otsikkoa
En mennyt tänään kouluun. Ajattelin tappaa itseni, mutta entinen psykologini soitti ja kysyi kuulumisia. Mulla on huomenna aika sille. Toivottavasti se voi saada tän paskan loppuu. Tai sit lopetan sen itse.
Ahdistaa, en haluu mennä kouluun. Vihaan sitä paikkaa; Ärsyttäviä kommentteja, virnuilevia juntteja, kylmiä käytäviä ja välitunteja, oppitunteja, jopa vanhaa viatonta siivoojaa. Vihaan suunnattomasti jokaista oppilasta ja opettajaa. Eniten kuitenkin vihaan niitä jotka ovat jättäneet ja pettäneet minut. Jotka ovat elämäni vaikeamalla hetkellä kääntäneet selkänsä ja kävelleet pois. Oksensin aamulla 7 kertaa, pelkästään ahdistuksen takia, onkohan veren oksentaminen vaarallista??....
Ahdistaa, en haluu mennä kouluun. Vihaan sitä paikkaa; Ärsyttäviä kommentteja, virnuilevia juntteja, kylmiä käytäviä ja välitunteja, oppitunteja, jopa vanhaa viatonta siivoojaa. Vihaan suunnattomasti jokaista oppilasta ja opettajaa. Eniten kuitenkin vihaan niitä jotka ovat jättäneet ja pettäneet minut. Jotka ovat elämäni vaikeamalla hetkellä kääntäneet selkänsä ja kävelleet pois. Oksensin aamulla 7 kertaa, pelkästään ahdistuksen takia, onkohan veren oksentaminen vaarallista??....
torstai, 30. lokakuu 2008
näin se alko..
Siitä on nyt vuosi, vuosi siitä kun romahdin. Olen perfektionisti. Masennuin kun kaikki ei mennyt niinkuin halusin. Jatkoin silti, ajattelin että ihmiset pitäisivät minusta jos olisin kauniinmpi. Aloin laihduttaa, vaikka painoindeksini olikin 18,5. Huoneeni oli aina ``tip top`` kunnossa, imuroin sen kolme kertaa viikossa, ja pyyhin pölyt. Siivosin vaatekaappini 4 kertaa viikossa, aina samana päivänä ja samaan aikaan. Liikuin paljon, vähensin syömistä. Kouluni keskiarvo oli 9,1.
Yhdeksän kuukautta eteenpäin, elämäni oli jo melkein pilalla. Ajattelin vain syömistä ja sitä miltä näytin muiden mielestä, olin mielestäni todella ruma.
Nykyään, painoindeksini on vähän päälle 16, kouluni keskiarvo 6,4. Huoneeni räjähdyksen jäljiltä. Minulla ei ole ystäviä. Olen yleensä aina yksin. Laihdutan. Syön kerran päivässä, mutta jos syön enemmän niin oksennan sen ulos. Nykyään vihaan itseäni ja alan itkemään kun katson peiliin. Olen yrittänyt tappaa itseni 8 kertaa... Olen vain niin säällittävä ja epäonnistunut että se ei onnistu.
Kävin viime keväällä psykologilla, hän ei tajunnut mitään. Ei välittänyt vaikka kerroin että minua sattuu, kysyi vain miksi ja mihin... Ja kun en vastannut hän jatkoi puhettaan. Hän ei huomannut kuinka olin viiltänyt valtimoni auki, ei kysynyt edes mitään itkuisista silmistäni. Sanoi vain että ei sinua mikään vaivaa ja sanoi että jos joskus tulee semmoinen olo että tahdon jutella niin lähetän sitten vaan viestiä... Luuleeko se oikeasti että tekisin niin?
Tahtoisin irti näistä kahleista, kesä oli parempi ja ajattelin että nyt se on ohi, mutta kun koulut alkoivat, se tuli takaisin. Mä en pääse pois näistä kahleista, ikinä, siltä tää ainakin vaikuttaa...||
||Liikaa muistoja, liikaa lauseita, liikaa verta vuotavia tunteita. Yksinäisyyttä ja kyyneleitä. Märkiä tyynyliinoja ja pyyhkeitä. Papereita sytykkeinä. Poistettuja numeroita, unohtuneita kasvoja, petettyjä ihmisiä. Epätoivoisia raukkoja, tippuneita osia, parantumattomia haavoja. Yksin vietettyjä iltoja. Itse itsensä matkaan lähettäneitä sieluja.
Yhdeksän kuukautta eteenpäin, elämäni oli jo melkein pilalla. Ajattelin vain syömistä ja sitä miltä näytin muiden mielestä, olin mielestäni todella ruma.
Nykyään, painoindeksini on vähän päälle 16, kouluni keskiarvo 6,4. Huoneeni räjähdyksen jäljiltä. Minulla ei ole ystäviä. Olen yleensä aina yksin. Laihdutan. Syön kerran päivässä, mutta jos syön enemmän niin oksennan sen ulos. Nykyään vihaan itseäni ja alan itkemään kun katson peiliin. Olen yrittänyt tappaa itseni 8 kertaa... Olen vain niin säällittävä ja epäonnistunut että se ei onnistu.
Kävin viime keväällä psykologilla, hän ei tajunnut mitään. Ei välittänyt vaikka kerroin että minua sattuu, kysyi vain miksi ja mihin... Ja kun en vastannut hän jatkoi puhettaan. Hän ei huomannut kuinka olin viiltänyt valtimoni auki, ei kysynyt edes mitään itkuisista silmistäni. Sanoi vain että ei sinua mikään vaivaa ja sanoi että jos joskus tulee semmoinen olo että tahdon jutella niin lähetän sitten vaan viestiä... Luuleeko se oikeasti että tekisin niin?
Tahtoisin irti näistä kahleista, kesä oli parempi ja ajattelin että nyt se on ohi, mutta kun koulut alkoivat, se tuli takaisin. Mä en pääse pois näistä kahleista, ikinä, siltä tää ainakin vaikuttaa...||
||Liikaa muistoja, liikaa lauseita, liikaa verta vuotavia tunteita. Yksinäisyyttä ja kyyneleitä. Märkiä tyynyliinoja ja pyyhkeitä. Papereita sytykkeinä. Poistettuja numeroita, unohtuneita kasvoja, petettyjä ihmisiä. Epätoivoisia raukkoja, tippuneita osia, parantumattomia haavoja. Yksin vietettyjä iltoja. Itse itsensä matkaan lähettäneitä sieluja.
